† † † † † † † Let's kill tonight † † † † † † †

perjantai 26. elokuuta 2016

Luin mun vanhoja postauksia jostain vuoden takaa ja tajusin kuinka paljon oon muuttunut ja kasvanut ihmisenä. Thank god for that.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

I will make you believe you are lovely

Heipsan!

Nyt aattelin pitkästä aikaa purkaa tänne arkista höpinää ja sellasta. 

Mun viikkoaikataulu menee kutakuinkin näin: 
Ma-Ti lahnailen koska koulun jälkeen vapaata!
Ke-Pe treenit, torstaisin myös junnujen valmennus, jonka jälkeen omat treenit.
La, junnujen valmennus, iltapäivä vapaata lahnailua,
ja Su, ylläripylläri, treenit. 
En muista, oonko täällä vielä puhunut siitä että pääsin naisten uuteen 2. joukkueeseen, Diamondcatseihin, tavoitteena SM-karsinnat. 
Oon ehkä vihdoin löytänyt tasapainon vapaa-ajan, cheerleadingin ja koulun välille. Ennen oon ehkä vähän yliarvioinut itseeni, ja laittanut viikot ihan täyteen kaikkea hommaa ja tekemistä, nyt on hyvä kun löytyy sopivasti sitä aikaa, millon ei ole pakko tehdä yhtään mitään.
Heräsin kanssa joulun jälkeen siihen faktaan, kuinka paljon mä oikeasti olenkaan lihonut. Siispä lopetin herkut, rasvaset ruoat, vaaleet viljat jne jne. ja oon laihtunut jo 5kg! Oon itsestäni ihan über ylpeä, koska en oo koskaan ennen saanut näin hyviä tuloksia, saatika kestänyt terveellisten elämäntapojen kanssa näin kauaa. Tavoitteena olis laihtua 10kg, ja puolivälissä mennään jo 20. päivän jälkeen. Kerrankin on itsevarma olo! Hyvä apu tässä on ollut MyFitnessPal sovellus, todella kätevä imo.

Tottakai sitä stressiäkin löytyy, koska kaukosuhde jota on ihan älyttömän vaikeeta pitää yllä rahatilanteen ja ajan takia. Lisäks opiskelu hajottaa, koska catering ei tosiaan ole mun ala, huomasin sen viime työssäopissa. Tavoitteena olis nuoriso- ja vapaa-ajanohjauskoulutus jossakin päin suomea, ei tietoa vielä, missä. Lisäks ikuinen rahatilanneahdistus, koska cheerleading tulee ihan älyttömän kalliiksi mun olemattomalle kukkarolle. Hajottaa, jos joudun taas lopettaa. 

En tiedä, mikä tän postauksen idea oli. Halusin vaan selittää. 



perjantai 27. marraskuuta 2015

Anxiety

Ahdistus.

Ahdistus on asia, joka kirjaimellisesti pilaa mun elämän. Se rajoittaa kaikkea mun tekemistä, varsinkin uusien ja ns. tuntemattomien ihmisten kanssa toimiessa. Jos sä nukut pommiin, koet paremmaksi olla menemättä ollenkaan, koska et kestä ajatusta siitä, kun ihmiset huomauttelee sulle siitä ja kyselee, syyllistää. Jos teet jotain väärin ja ihmiset huomauttaa siitä, on vaikea pidätellä itkua ja usein saattaa romahtaa ilman mitään isompaa syytä. Mulle saattaa käydä näin, jos joku "epätuttu" esim koskettaa mua, jos joku korottaa mulle ääntään, jos joku kritisoi mua tai puhuu hyökkäävällä/negatiivisella äänellä. Koulussa käynti on äärettömän vaikeeta tän takia, koska esimerkiksi opettajilla on yleensä tapana koskettaa tai korottaa ääntään hermostuessaan. Mä oon monta kertaa joutunut lähteä koulusta kesken päivän sen takia, että opettaja on alkanut kritisoimaan mua kovaan ääneen tai vähän tönäissyt mua olkapäästä. Mä olen monta kertaa romahtanut julkisella paikalla ja alkanut panikoida ja itkeä, ja se on äärimmäisen nöyryyttävää. 

Pahinta on se, että sä et pysty siinä tilanteessa selittämään käytöstäsi ilman että purskahdat itkuun tai alat kirjaimellisesti panikoida. Toisiks pahin asia siinä on se, että ihmiset ei ymmärrä kuinka kamalaa se oikeasti on. Ihmiset sanoo, että sä olet vain huomionkipee draamakuningatar, ne ei ota sua tosissaan. 

Tää viikko on ollut mulle äärimmäisen vaikee tän ahdistuksen takia, oon ollut kipeenä ja kuumeinen, stressaantunut ja huolestunut. En oo pystynyt käydä työssäoppipaikalla kahteen päivään sen takia, ja oon saanut siitä ihan älyttömästi paskaa niskaan. Sitä mä vihaan tässä eniten, että ihmiset ei tajua sitä että siinä tilanteessa, kun saat ahdistuskohtauksen, sä et pysty toimia ollenkaan. Sit ihmiset hyökkää sun kimppuun ja syyllistää sua, haukkuu sua ja se vaan pahentaa tilannetta. Alat periaatteessa pelätä niitä tilanteita ja ihmisiä niin paljon, että koet mahdottomaksi palata sinne, vaikka sun olisi ihan pakko. On ihan äärettömän paskaa kokea tällaista ahdistusta tilanteissa, jotka sun on vain pakko suorittaa. Ei oikeasti tiedä mitä tehdä. 

Mulla on niin äärettömän pahoja kokemuksia tästä, etten usko ikinä pääseväni tästä ahdistuksesta eroon. Kaikki mun kokemukset on mennyt suurinpiirtein samalla mittakaavalla. Muistan esim. yläasteella kun olin niin ahdistunut ja peloissani etten pystynyt käymään koulussa kunnolla, sit koulukuraattori otti muhun yhteyttä ja pyysi käymään. Siellä tapaamisessa se kirjaimellisesti lyttäsi mut ihan paskaksi ja sanoi, että mun on vain ryhdistäydyttävä tai en pääse koulusta läpi, periaatteessa pelotteli mua, "Jos et käy koulussa nyt niin se on sitten kesällä tai viikonloppuna, oma valinta:)" oikeen sellaisella vittuilevalla äänensävyllä. Lopulta se ihminen ahdisti mua niin paljon, että aloin itkeä ja panikoida, mua pelotti niin paljon että taisin jopa oksentaa sen roskikseen. Silti tää nainen otti mua käsivarresta kiinni ja raahas mut seuraavalle tunnille, naama ihan levinneenä, tärisin kun pieni eläin ja itkin. Se sanoi vielä opettajalle, että katsokin ettei toi tyttö poistu tästä luokasta. Kaikki katsoi mua ilmeellä "mikä vittu tota vaivaa" ja muistan sen ehkä yhtenä mun elämäni kamalimpina kokemuksina. Liiksatunnit oli mulle pahimpia, koska silloin sain ehkä pahimpia kommentteja luokkatovereilta ja opettajilta koska olin niin "ujo" enkä uskaltanut osallistua, vaikka olin oikeestaan helvetin hyvä liikunnassa. Sit se kuraattori lisäs mut jonkun toisen luokan liiksatunneille, että mulla oli tuplasti enemmän liikuntaa kuin muilla. Se oli kirjaimellinen helvetti.
Toinen pahin oli mun ensimmäinen poikaystävä. Hän asui ns. korvessa, ja meillä oli about 40km välimatkaa ja yhtenä viikonloppuna olin siellä käymässä. Päivällä se sanoi, että jotain kavereita on tulossa käymään ja mua alkoi heti jännittää, koska en yhtään tykännyt uusista ihmisistä ja olin hiljainen ja ujo. Sit kun nä kaverit tuli, exäni sanoi että tuu ulos niin esittelen sut. Mulla oli tosi huono päivä ja mua pelotti, joten sanoin että ehkä joskus toiste. Siitä alkoi sitten riita, että miksen voi muka mennä ja että nolaan hänet jne. siinä vaiheessa se suunnilleen huusi mulle ja ensimmäinen reaktio oli itku. Huutaminen jatkui, joka vaan pahensi mun oloa. Sit se sanoi sanat jotka vieläkin kummittelee mun mielessä: "jos et nyt lopeta tota itkua niin sä lähet meneen täältä". Kello oli about yheksän illalla, oli syksy ja pimeetä, enkä tosiaan pystynyt lopettaa sitä itkua. Sit se alkoi pakata mun tavaroita, sanoi että menee ulos ja kun tulee takas niin mun on parasta olla lähtenyt. Siihen aikaan ei kulkenut busseja tai mitään, lähimpään kaupunkiin oli se 30km matkaa enkä tiennyt yhtään mitä tehdä. Sit päätin lähteä käveleen sen 30km bussipysäkille jotta pääsisin himaan.
Näitä kokemuksia on mulla vähintään kymmeniä, ja niiden takia mun on ollut tosi vaikeeta luottaa ihmisiin, varsinkaan miehiin tai kehenkään aikuiseen. Paskaa on myös se, että sä et ole kykenevä tekemään mitään ja sulle sanotaan "JOS ET TEE, NIIN SITTEN.." ja ne ei tajua että sä et PYSTY. Se ei ole halusta kiinni, sä et kirjaimellisesti vaan pysty vaikka kuinka yrittäisit. 

Miksei ihmiset osaa käsitellä ahdistunutta henkilöä? Mikä siinä on niin saatanan vaikeeta olla hiljaa, jos näkee että toisella on vaikee olla. Mä toivoisin, että koulussa alettais terveystiedossa tai biologiassa jo ala-asteella opettaa tätä, ihmiset on niin tietämättömiä. 
Jos sä olet sellainen ihminen, joka ei ota ahdistusta tosissaan, toivon, että jokupäivä säkin saat kokea sen kaiken paskan mitä me ahdistuneet joudutaan kohdata joka helvetin päivä.
Toivoisin vain et ihmiset olis inhimillisempiä, eikä aina tarvis käydä aggressiiviseksi kun huomaa että toisella on vaikeeta. Tää ongelma on usein just vanhemmilla ja ns. "arvostetuimmilla" henkilöillä. Se on usein näissä tapauksissa auktoriteetista kyse. Eikö vanhemmat ole just niitä, joihin meidän nuorten tulisi turvautua tällaisissa tilanteissa? Hakea apua aikuiselta? 
Silti 99% mun kokemuksista on ollut sitä, että joku mua arvovaltaisempi henkilö on "hyökännyt" mun "heikomman" kimppuun. Kukaan aikuinen ei ole ikinä tarjonnut mulle apua tässä, vaikka olisin pyytänyt. Tätäkö tää inhimillisyys on?
Käyttäkää niitä aivojanne ja sysätkää ne egonne vittuun.


torstai 29. lokakuuta 2015

Suojelusenkeleitä




Oon outo ihminen. Saatan välillä mennä vaan peiton alle, sulkee silmät ja alkaa unelmoida. Alan kuvitella asioita, ns. fantasioin. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, koska usein alkaa vaan aivot keulia ja stressitasot nousee, tai sit alkaa vaan masentaan. Usein mietin eri ihmisiä esim. menneisyydestä ja kuvittelen, miten asiat olis jos olisin vielä tekemisissä kyseisten ihmisten kanssa, tai kuinka erilaista mun elämä vois olla, jos olisin paremmissa väleissä jonkun kanssa. Välillä mietin kans tulevaisuutta, ja miten mun tekemät valinnat siihen vaikuttaa. 

Eilen yöllä ajattelin menneisyyttä ja aloin ikävöidä erästä henkilöä, jonka kanssa en oo paljoakaan tekemisissä enää. Muistan, että meillä oli aikoinaan tosi vahva henkinen side, sitä on todella vaikea selittää, koska se ei ollut mitenkään romanttista tms. Se oli vaan vahva henkinen yhteys, ja musta vieläkin tuntuu että tunnen kyseisen ihmisen läpikotaisin, vaikka siitä on niin kauan aikaa kun ollaan viimeksi edes juteltu. Kaipaan sitä, kun joku oli niin lähellä ns. omaa sielua, vaikka oltais vaan istuttu hiljaa sanomatta mitään. Se tuntu siltä, kun joku pitäis kädestä kokoajan, vaikka ootkin yksin. Eikä koskaan pelottanut. Tarkoitan periaatteessa sitä, että miten joku ihminen voi olla niin helvetin turvallinen? Onko tollasia ihmisiä jokaiselle vaan yks, koska mä en oo ikinä tuntenut tollasta energiaa kenessäkään. Voiko ihminen olla suojelusenkeli toiselle? Mä en ajattele kyseistä henkilöä mitenkään romanttisessa mielessä tai mitään, oonko mä vaan niin yksinäinen höppänä että mä kaipaan ystävää? 
I have no fucking idea.  

Squeeze and fight, right?

Terve taas.

Niin paljon on tapahtunu siitä kun viimeks kirjottelin.

Muutin tässä kesän lopulla omaan kämppään, josta laitan kuvia sit kun oon jaksanut siivota. Elämä on semi tylsää ja rutiininomaista, käyn koulussa, josta yleensä suoraa töihin, tai valmennukseen. Siirryin siis valmentaan Haka Cheer:in junnutyttöjä. Jouduin itse lopettaa/taukoilla cheerleadingista, joka on ollut aika helvetin vaikeeta ja turhauttavaa. Mutta rahatilanteelle ei voi mitään, ainakaan näillä näkymin. Mulla oli viikot ihan täynnä vielä viime keväänä ja se otti oikeesti mielen päälle, kun jäi vaan yks vapaapäivä per viikko, eli jostain oli tingittävä ajankin kannalta. Tässä tilanteessa se oli cheer ja uskokaa pois, tilanne vituttaa suunnattomasti. Cheerleading on ainoa asia mun elämässä, josta oon nauttinut ihan täysillä ja nyt kun tyytyy pelkkään valmennukseen, tulee kokoajan sellanen fiilis että haluaa itekin hallille tekeen kaikkee kivaa. Turhauttavaa. Ajattelin kuitenkin, että kun kohta täytän 18 ja saan enemmän rahaa jne. voisin ehkä palailla cheerin pariin, jos aika ja jaksaminen sen sallii. 




Ärsyttää kun siirtelen näitä kuvia puhelimesta koneelle ja laatu tuhoutuu ihan täysin. Järkkärilläkään ei tuu otettua kuvia juuri ollenkaan. 


Tässä vanha ja epäselvä kuva mun asunnosta. Nyt on järjestys ja värit muuttunut, eikä oo noin synkkää enää.
Also nyt on stressitasot järkyttävän korkealla. Mulla on kahen kuukauden työssäoppijakso käynnissä, ja oon töissä eräässä lounaskahvilassa nyt toista viikkoa. Työpäivät on 8-15, josta ma ja ti meen suoraa toisiin töihin klo. 16, keskiviikko vapaa, ja torstaisin jään suoraa töistä salille, josta junnujen reeneihin. Perjantai on onneks vapaa, lauantaina taas valmennus ja töitä, sit sunnuntai vapaa. Silti tuntuu, ettei jää yhtään vapaa-aikaa ja en saa mitään aikaseks. Oon jostain syystä ihan loppu, joka on sekin erittäin turhauttavaa. 
Niin, ja oon selittänyt täällä aikasemmin sellasesta kivasta poitsusta, jonka kanssa oon nyt sit parisuhteessa. Hän asuu päälle 350km päässä, joka on sekin todella todella turhauttavaa. Lisäksi mun talous on luokkaa "syön pelkkää makaroonia", joten suosittelen kaikille, että pysykää kotona niin kauan kuin mahdollista. Opiskelijaelämä paskasessa yksiössä on aika vitun kamalaa. 

Toivon todella, että täysikäisyyden myötä elämä helpottuu edes vähän, ainakin taloudellisesti. Aikuistuiminen on todella perseestä. 


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Sä voit olla aivot ja taidot ja mä oon kännis, ku sen mä osaan.


Hei taas!


Kesäloma on nyt taas alkanut, ja en oo saanut kirjaimellisesti mitään tehtyä. Sen takia en tykkää enää kesästä, oon vaan maannut kotona ja katsonut Himym:in alusta, jo toiseen kertaan. En oo ees jaksanut lenkkeillä kun kerran pari koko aikana. Masentavaa. 


Ainoa asia, josta olen ylpeä on mun reisilihakset. 


Tässä ei oo nyt tapahtunut sen kummempia viime päivityksen jälkeen, oli seuran kevätnäytös, pidettiin paljuiluiltaa kirjasniemessä ja ne olikin sitten ainoat tapahtumat, joita muistan. 





Huomasin olevani tosi yksinäinen nyt kun kesä on alkanut. En oo pahemmin muualla käynyt, kun reeneissä ja kaks kertaaa lotilassa kaljalla nuotion äärellä, viimeviikonloppuna. Tahtoisin parhaan kaverin, jonka kanssa voi vaan istuskella ja kattella telkkaria, syödä vitusti ja juoda viiniä, tai lähteä viihteelle ja tehdä tyhmiä juttuja. Tai sit vain poikaystävän, joka suostuu tekeen kaikkia noita. 


Sit suunnitelmissa ei ookkaan muuta, kun team dinneriä ens lauantaina joukkueen kanssa, eli siis mennään American Dineriin syömään. Juhannuksena ei ole mitään suunnitelmia, ja se vituttaa ihan suunnattomasti. Sitten olis All Time Low:n keikka Circuksessa, johon ajateltiin kaverin kanssa mennä jonottaan jo edellispäivänä koska hei ATL. Sit Ruisrock ja Ilosaarirock, koska Marina & the Diamonds, Placebo ja Paperi T. Loppukesä onkin sit kesätöitä. 

maanantai 30. maaliskuuta 2015

What have I become, I'm sorry.

Terve taas *3kk taukoo jee*

Mulla on mennyt päivittely motivaatio, koska mun koneen näyttö on niin paskana, että sen kanssa joutuu säheltää vuoden että saa jotain aikaiseksi. Nyt päivitän puhelimella, saa kätevästi kuvatki tähän.

No mutta, viimeaikoina oon vähän höntsäilly enemmän kun pitäis; vähensin töitä sen verran, että käyn 1-2 kertaa viikossa soittelemassa ja lauantaisin käyn valmentamassa minejä. Sit onkin omat treenit ke,to,su + ma omatoiminen töiden jälkeen. Ei olis millään kestänyt pää, jos olisin jatkanu sitä "duunin" paiskimista samaan tahtiin kun syksyllä, huomasin, etten tarvitse rahaakaan enää paljon paskaakaan, kun lopetin aktiivisen salilla käymisen. Onneks on joustavat työajat, ja perjantait ja maanantai tai tiistai jää yleensä täysin vapaaks koulun ohella.

Oon rauhottunut mieleltäni aika paljon tän hölläämisen ansiosta, keskityn nykyään enemmän omaan sisimpääni ja onnellisuuteeni, herkuttelen jos siltä tuntuu ja ostan itselleni kivoja juttuja jos siltä tuntuu *nimim. Ebay tulille joka palkkapäivä*. En stressaa enää niin paljon, ja yksinkertaisesti oon pyrkinyt vähentään toisten ihmisten turhaa "holhoamista". Mua ei enää edes kiinnosta muiden, paitsi mun läheisten ihmisten elämä ja pyrin olla puuttumatta toisten asioihin. Ennen olin ihan jäätävä juoruämmä, yritän parantaa. 
Ainoo mikä mua ahdistaa, on oma ulkonäkö ja kroppa, kun en ehdi enää käymään edes salilla ja pelkään kokoajan, että leviän. Yritän kyllä lenkkeillä ja tehdä omatoimisia treenejä cheerleadingin lisäksi, mutta no, ei aina vaan jaksa. Sit tulee usein syötyä ihan helvetisti ja stressailtua, syöminen on tosiaan ollut mulle ongelma aina, vaikka oonkin parantunut anoreksiasta jo 2 vuotta sitten. 


Minien esitys 💜 ylpeä valkku
          
ebay is love, ebay is life.



Välillä kyllä tuntuu olo tosi yksinäiseltä, kun ei niin hirveesti ole ollut aikaa/tapana tavata kavereita, paitsi no perjantaisin. Lisäks mun 1v sinkkupäivä lähestyy kokoajan, ja mua pelottaa oikeesti tosi paljon se, että jään yksin tällaisessa parisuhde mielessä. Tosin omapahan on vikani, sillä tiedostan olevani kyyninen ämmä ja mainstream relationshiplife ei ole oikeen koskaan kiinnostanut mua, tarvitsen jonkun todella omaperäisen suhteen/kumppanin ja sellaisia ihmisiä ei tunnu löytyvän kovin helposti. Yhden kiinnostavan pojitsun "tapasin" tässä jonkin aikaa sitten, ja mulla oli itseasiassa ehkä vahvimpia tunteita mitä mulla on koskaan ollut ketään kohtaan, (tai sit se oli tunnevammaisuus, who knows) mutta eipä siitä mitään tullut koska kun puhun kyseiselle henkilölle, tuntuu vaan että ärsytän tätä. Sit se vähän jäi, whoops.  

Mutta aina sitä ollaan yksin pärjätty, pärjätään jatkossakin. 

Ainiin hei, näin G. Wayn livenä ja ostin lipun ATL keikalle, lisäks mulla oli synttärit.